This Is…me.

Elämä muuttui tuona iltana.

Kärsin kovista kivuista, mutta tiesin sen olevan sen arvoista.

Vielä paikan päälle päästyämme, luulin, että he lähettäisivät meidät vielä kotiin. Kysyttyäni asiasta, sain naurahduksen vastaukseksi.

“ei, ette te enää kotiin lähde.”

Huokaisin helpotuksesta, nyt oli varmaa se, että kun menisimme kotiin, meitä olisi kolme.

Tunnit kuluivat ja hetkittäin tuntui, kun aika olisi pysähtynyt. Kuitenkin joka kerta, tilanne oli muuttunut. Kohta näkisimme sinut.

Kaikki se kova työ, kaikki se tuska, ja huuto….Se tuntui sinä hetkenä pahimmalta asialta maailmassa. Jaksoin vain, koska halusin sinut syliini. Jaksoin, koska isäsi kannusti minua.

Kun viimein koitti hetki, jolloin olit ulkona, meistä tuli virallisesti vanhemmat. En halunnut päästää sinua silmistäni. Miten tavalliset ihmiset voivat saada aikaan jotain niin kaunista, ja arvokasta?

Jotain niin hentoa, ja upeaa? Tässähän käy silmä kastumaan, olet todellinen, olet siinä.

Kotona kaikki on hyvin. Kuitenkin pieni masennus hiipii sisälläni. Aika ajoin tunnen olevani maailman huonoin äiti, vaikka asiat hoituvatkin hyvin. Kun itket, itken minäkin salaa. En tahdo, että sinuun sattuu..

Ajatukset harhailevat, tunnen olevani yksinäinen.

Sinä, pikkuinen, pidät minut tässä hetkessä.

Älä pelkää, sinua suojellaan kyllä.

Tuntuu siltä, ettei jaksaisi enää.

Tuntuu siltä, että olisi tehnyt jotain väärin.

Vaikka kuinka odottaa ja toivoo, aika matelee, ja turhautuminen vaan lisääntyy.

Miksei asiaa voisi työntää pois mielestään, niin että sitä ei tarvitsisi miettiä joka hetki? Yksi syy tuohon, taitaa olla se, että joku kuitenkin muistuttaa sinua asiasta.

Tuskin olen ainoa joka valittaa, mutta alkaa jo itseäänkin ärsyttämään jokapäiväinen valitus ja vaikerointi.

Maailma muuttuu, muuttuvatko ihmiset sen myötä? Minulle maailma on jo parempi paikka olla, koska ympärilläni on ihmisiä, jotka tekevät siitä paremman.

Joka päivä opin edelleen jotain uutta. Vaikka uudet asiat ovat pieniä, arkipäiväisiä asioita, ne painuvat silti muistilokeroon. Sinne aivojen osaan, jossa on jo miljoona asiaa. Milloin sieltäkin loppuu tila?

Muistoihin mahtuu paljon, mutta vielä on paljon tuleviakin asioita, mitä pitää sitten arkistoida..Voiko kaiken huonon pyyhkiä pois, niin, että vain hyvät muistot jäävät?

Ei, Eihän se olisi oikein?

Ne kaikki hyvät, ja pahatkin muistot, tekevät elämästä elämän.

Viimeiset viikot on ollut yhtä helvettiä, ainakin joltain osin.

Kuinka kauan pieni ihminen voi viihtyä näin pienessä tilassa? Omista kylkiluistani taitaa olla jäljellä vain murusia, kun tuo tuleva mönkijä on testaillut potkunyrkkeily taitojaan.

Uutena vuotena käytiin “harjoittelemassa”. Siihen se jäikin.. harjoitteluun.

Kuinka kauan tämän tyypin treenit oikein kestävät?

Omassa päässä alkaa palaset irtoilemaan, ja jos tämä jatkuu vielä pitkään, en varmasti ole kaukana totaalisesta hajoamisesta. Eihän tämä vaikuta vain minuun, vaan myös sitten ympärillä oleviin ihmisiin. Yritä tässä nyt sitten olla hermoilematta. Tai tiuskimatta muille oman olosi ollessa niin paska kun voi vaan olla.

En sano, että raskausaikani on ollut helvettiä. Odotan vain hetkeä, kun saan vartaloni takaisin VAIN itselleni, ja näkisin sen pienen paholaisen, joka on tehnyt muutamista viikoista helvettiä..

Odotusta…mutta kuinka kauan?

Taas yksi viikonloppu takana. Siihen mahtui paljon, myöskin vuotuisat “akkojen pikkujoulut”. Naurua ja juttuja riitti. Olo oli kuin yleisellä nähtävyydellä, kun aina jonkun ihmisen tultua ovesta sisään, vanhin siskoistani sanoi ; “tuu Kattoo tätä mahaa..”. Ja siinä sitten ihmeteltiin pyöreää vatsaa, ja tietenkin kaikki muistelivat omia raskausaikojaan. Ja sitten tuli kadehtivia “olisipa mullakin toi maha taas” -katseita.

Mietinkin sitten, että mikä saa Äidit ikävöimään raskausaikaa? Onko siinä kyse juuri niistä potkuista, vai onko siinä kyse siitä, että kun lapsi on ulkona, ei ole sitä “sisäistä” sidettä siihen pikkuiseen? Luulen, että itse tulen ikävöimään kaikkea tätä, vaikka kenkiä en normaalisti saakaan jalkaan..unohtamatta sitä, että sohvalta nouseminen vie oman aikansa. Tai sitten sitä vessarallia..

Oli kuitenkin mukava olla ihmisten ilmoilla ja katsella kännisiä akkoja, olenkohan itse samanlainen humalassa? Ehkä täytyy ottaa sitä videota joskus omistakin reissusta, sitten kun aika taas koittaa..

Oli ihana tulla kotiin, pitkän päivän jälkeen. Vaikkakin vaan olemaan, ja makoilemaan. Seura kuitenkin korvaa aina sen tekemisen.

Oma Perhe

Aika on mennyt nopeasti, melkein kun lentäen.

On tullut pimeä, kylmä. Kohta se valkoinen harso peittää kaiken harmaan, ja odotankin sitä kauneutta.

Toisaalta toivon, että olisi taas kesä.

Onneksi ajan yli ei voi hypätä. Menettäisin muuten pieniä asioita, jotka tekevät päivistäni ihmeellisiä.

Vatsani on kasvanut hurjasti sitten syksyn. Ei, kyse ei ole siitä että olisin syönyt paljon ja sitäkin enemmän. Kyse on siitä pikkuisesta matkustajasta, joka päivittäin ilmottaa olemassaolostaan potkimalla, ja kääntyilemällä. Jokainen potku tuntuu mahtavalta, vaikkakin  se sattuisi osumaan kylkiluihin. Olen onnellinen.

Talvea odotellessa sitä odottaa kaikkea muutakin. Odotan jo innolla ja suurella pelolla, että miten sitä tulee pärjäämään pienen ihmisen kanssa, kun ei ole ollut ketään josta pitää huolta. Tai on, mutta ei samalla tavalla. Tuo pieni on kuitenkin riippuvainen sinusta ja siitä mitä teet. Sinua ei koskaan ole tarvittu yhtä paljon. Onneksi meitä on kaksi. Kaksi sinua jo paljon rakastavaa, odottamassa.

Arki tuntuu oudolta. Sitä yrittää keksiä koko ajan jotain siivottavaa, jotain tehtävää. Onko tämä nyt sitä kuuluisaa pesänrakennusviettiä?

Tuntuu, että aika loppuisi kesken. Sanotaan että odottavan aika on pitkä. Äsken jäljellä oli vielä 8kuukautta, nyt enää päälle 9viikkoa. Olemmeko saaneet kaiken valmiiksi sinua varten? Onko sinulle jo kaikki tarvittava? Viime hetkenä sitä tulee huomaamaan kuitenkin, että jotain on unohtunut.. Juuri äsken sanoin jo, etten jaksa olla enää raskaana. Nyt ajattelen toisin.

Näitä potkuja tulee ikävä, mutta mielummin pidän sinua sylissäni.

Sinua odotan

Sinua en tunne,
vaan valtaat maailman.
Et arvaa kuinka paljon
sinua odotan.”"

Ihailen jaksamistasi.

Ihailen sitä, kuinka jaksat huolehtia muista, muiden asioista, ja kaiken sen lisäksi vielä hoidat omat asiasi..Olen kuitenkin huolissani sinusta. Ei kukaan jaksaisi kaikkea tuota, väsymättä. Tiedän, että olet väsynyt. Toivottavasti jaksat levätä. Olla ilman stressaamista jonkin aikaa, sillä jossain vaiheessa tuo kaikki kasaantuu, ja se kostautuu jollain tavalla.

Silloin minä olen paikalla, autan parhaani mukaan, ja huolehdin sinusta.

Älä tee liikaa. Unohdat itsesi kaiken muun keskellä.

Vuosi sitten, en olisi osannut kuvitella, että elämäni olisi nyt tälläistä.

Minulla taitaa olla onnea?

Mahdollisuudet jota annat, en voi koskaan pyytää enempää. En haluaisikaan. Nyt jo kaikki saamani, on kuin eläisi unelmaa.

Olet antanut paljon, tahdon antaa sinulle takaisin.

Elämässäni alkoi sinun myötäsi uusi ajanjakso. En koskaan uskonut siihen “oikeaan”, mutta nyt, jopa minä, Uskon.

En pyydä sinua huolehtimaan minusta, en pyydä sinua kantamaan murheitani.

Pyydän, että saisin huolehtia sinusta, jollain tavalla, pyydän että jaat murheesi kanssani.

Jaa elämäsi kanssani <3

En ole ainoa jota äänesi rauhoittaa. En ole ainoa jonka päälle lasket kätesi. En ole ainoa, joka ikävöi sinua kun olet poissa. En ole ainoa, jonka saat liikkumaan. Saat meidät myös rauhoittumaan, hymyilemään, ja nauramaan. Olet meille tärkeä.

Pienet hipaisut ovat muuttuneet vahvemmiksi. Tiedän sinun olevan siellä.

Mietin yöllä eri asioita, ja tajusin saaneeni enemmän kun olen koskaan pyytänyt.

Olen saanut rakkauden. Tuntuu että tuo tunne voimistuu joka hetki, ja aina kun olet poissa, ikävöin sinua.

Olen saanut apua. Apua josta kuka tahansa olisi valmis antamaan elämänsä maksuksi.

Olen saanut paljon, ja olen kiitollinen kaikesta.

Mietin myös mennyttä.

Olen saanut kokea kaikkea hyvää, olen saanut kokemusta, josta on minulle apua tulevaisuudessa. Nyt ei tarvitse miettiä, että onko minusta tähän. Olen saanut olla osana joidenkin pienien ihmisten elämässä, siitä on ollut paljon hyötyä, vaikka silloin se ehkä tuntuikin aika ajoin tylsältä nuoren elämältä.

Kiitän teitä, jotka olette jo Äitejä. Olette antaneet paljon neuvoja, myöskin huomaamattanne.

Kohta pystyn käyttämään kaikkea sitä itse.

Kaikki mitä olen tehnyt, tuntuu pieneltä tähän verrattuna. Suurin saavutukseni on kun olen saanut elää kanssasi.

Kaikki se tuntuu juuri nyt kamalan vaikealta. Tiedän mitä haluat, ja yritän antaa sen sinulle.. Se ei tunnu riittävän. Ei minulla ole antaa mitään juuri nyt, ja se tuntuu käsittämättömän pahalta myös minusta.

Kuitenkaan se ei merkitse kaikkea. Onhan meillä muutakin, eikö sinustakin? Luovummeko kaikesta yhden asian takia?

En halua luopua sinusta, mutta jos on pakko, ja jos se tekee sinut onnelliseksi, menen.

En tahdo että elät elämääsi jatkuvasti miettien ja kiroillen. Kaikki se satutaa minua. Vaikka olet siinä, tuntuu kuin olisin yksin, on niin kovin hiljaista..

Suru tuli taas elämääni, ja vaikka kuinka yritän, en saa sitä pois.

Sinä saat sen pois, olet saanut sen aina pois.

Silloin kerrankin sanoit;

“kyl me pärjätään”

“Jos menet pois, mitä minulle jää..”